26.2.2018

Pari sanaa ujoudesta

Olen huomannut, että ihmisillä menee usein sanat "ujo" ja "introvertti" sekaisin. Ujous ei välttämättä tarkoita tarvetta viettää aikaa omassa rauhassa ja introverttius ei tarkoita, etteikö uskaltaisi puhua ja sosialisoitua ihmisten kanssa. Päinvastoin! Introvertti voi olla vaikka kuinka sosiaalinen henkilö, joka nauttii keskustelusta ja uusiin ihmisiin tutustumisesta. Tämän vastapainona introvertti kaipaa omaa tilaa. Koti-ilta sen sijaan, että lähtisi istumaan kavereiden kanssa iltaa, rauhallinen ympäristö sen sijaan, että häly saartaa joka puolelta. Ujo ihminen taas voi kaivata kaikkea sitä menoa ja hälyä, mutta ei välttämättä uskalla ottaa tarvittavaa kontaktia toiseen ihmiseen. Ujolle ihmiselle vieraaseen ihmiseen tutustuminen voi tuntua hankalalta, vaikka se olisikin asia, jonka kovasti haluaisi tehdä. Minä olen molempia. Ujo ja intorvertti. Tai ainakin olin vielä muutama vuosi sitten. Nyt ehkä voisin kutsua itseäni pikemminkin ujohkoksi, ekstrovertihtavaksi introvertiksi. Sanahirviöt kunniaan.
P2240725
Olen kasvanut viimeisten vuosien aikana aivan älyttömästi. Ja tuntuu, että jokainen, joka on tuntenut minut vähintään lukiosta saakka, voisi sanoa samaa. Vielä nuorempana minun oli todella vaikea saada suutani auki missään tilanteessa. Vaikka kuinka olisin halunnut osallistua koulun käytävillä keskusteluun, jutella niitä näitä myyjille tai edes tervehtiä bussikuskia, niin pelkkä ajatus siitä tuntui ihan mahdottomalta. Elin omassa pienessä "vankilassani", jonka olin onnistunut ujoudellani rakentamaan. Halusin vaan ulos, halusin niin paljon olla se rohkea ja sosiaalinen tyttö, joka tulee toimeen kaikkien kanssa. Joten, se tarkoitti sitä, että jotain piti muuttaa.

Yksi suurimmista herätyksistä jonka sain, oli hieman täysi-ikäisyyden saavuttamisen jälkeen. Törmäsin vanhaan luokkalaiseeni baarissa ja juteltiin hetken aikaa ja päiviteltiin kuulumisia. Lopulta kun molemmat olivat taas lähdössä omille teilleen hän sanoi minulle, että vaikutan nykyään aivan eri henkilöltä. Paljon rohkeammalta, ja kaikki se ujous, joka paistoi minusta ennen niin selkeästi, on täysin poissa. Se jotenkin pysäytti. Jännä, miten joku noinkin ohimennen heitetty lausahdus voi jäädä niin selkeästi omaan mieleen. Ja tästä kehityksestä olen ylpeä. Olen tehnyt sen eteen aivan hurjasti töitä, poistunut jatkuvasti mukavuusalueeltani ja haastanut itseäni. Eihän se aina helppoa ole ollut ja välillä on tullut eteen tilanteita, kun haluaisi poistua nopeasti takavasemmalle. Kuitenkin se on ollut sen arvoista. Nykyään bussikuskin tervehdys tulee kuin itsestään, uusiin ihmisiin tutustuminen on hauskaa ja small talk myyjän kanssa ei aiheuta enää pulssin kohoamista. Rohkeuden kasvattaminen on myös kohottanut omaa itsetuntoa ja siinä samassa luottamus omiin kykyihin ja taitoihin on noussut. Valehtelisin jos väittäisin (lukeeko kukaan muu ton lauseen aina sen laulun tahtiin? :D), että uhkun tällä hetkellä rohkeutta tehdä mitä vaan ja mikään sosiaalinen tilanne ei hätkäytä minua. Ehei, ei lähelläkään. Töitä oman itsensä kanssa on tehtävänä vielä ihan hurjasti. Mutta tärkeintä on, että tämän tiedostaa ja matka on aloitettu. Pienikin edistys on edistys ja takapakkeja ei saa pelätä. Jokaisella on itsessään jotain kehittämisen kohteita. Olisi huolestuttavaa, jos joku sanoisi olevansa täysin täydellinen ja valmis. Aina kaikessa voi kehittyä ja parantaa. Ja tämä on ollut minulle lohduttava ajatus! Kaikilla on haasteensa itsensä kanssa, ja tämä on minun. Mutta en anna sen pysäyttää minua.
P2240723
Mitä sitten tulee introverttiuteen. Olen vieläkin ehdottomasti niitä ihmisiä, jotka nauttivat hiljaisesta illasta hyvän kirjan tai elokuvan parissa. Kiireisen viikon keskellä tarvitsen omaa aikaa tai alan käydä aivan ylikierroksilla ja keskittymisestä tulee mahdotona. Ylipäätään arvostan hiljaisuutta ja rauhaa hirveästi. Kuitenkin tämän vastapainona olen oppinut nauttimaan ajan viettämisestä ihmisten kanssa, erilaisista tapahtumista ja uusista kasvoista. Olen oppinut, että yhdessäkin voi olla yksin. Tuntuu, että olen saavuttanut omassa elämässäni tasapainon sosiaalisuuden tarpeen kanssa. En kuitenkaan koe tarvetta lokeroida ihmisiä mihinkään tiettyyn boksiin (koskien ihan kaikkea), joten elämäni toimii ilman sen suurempia nimikkeitä. Ei kenenkään elämää hetkauta, jos sanon olevani jotain introvertin ja ekstrovertin väliltä. Kaikki me ollaan sekoitus erilaisia persoonallisuuspiirteitä. Ja hyvä niin. Kuinka tylsää olisikaan olla aina vaan yksi tietynlainen tyyppi?

2 kommenttia:

  1. Ihana teksti, hyvin kirjotettu <3 Ja joo, toi fraasi "valehtelisin jos väittäisin" saa aina sen biisin soimaan päässä! :D

    VastaaPoista